Sofia Tawast ja Riikka Leinonen haluavat haastaa ajatuksemme kyvykkyydestä ja hoivasta. Sosiaalialan ammattilaisia he kannustavat murtamaan normeja ja kasvattamaan hoivan arvostusta.

”Emme osaa suhtautua siihen, että ihmisellä on avuntarvetta, mutta emme siihenkään, että hän on jossain parempi kuin muut. Normaali on aika latistava paketti, kaikki yritetään saada mahtumaan Gaussin käyrän keskelle”, Suuri valhe vammaisuudesta -kirjan kirjoittaneet Sofia Tawast ja Riikka Leinonen sanovat. Kirja sai vuoden 2024 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Tawastin ja Leinosen kirja liikkuu yhteiskunnallisella sekä henkilökohtaisella tasolla. Se käsittelee normeja ja vammaisuutta ainutlaatuisella tavalla. Sofia Tawast on vammaisen lapsen äiti ja Riikka Leinonen cp-vammainen.

Tawast ja Leinonen ovat pohtineet paljon ableismia, joka tarkoittaa vammattomuuden näkemistä normina ja vammaisuuden näkemistä poikkeavuutena. Ableismia on myös se, että vammaiset nähdään yhtenäisenä ryhmänä. Sama ilmiö on Tawastin ja Leinosen mielestä havaittavissa myös muiden vähemmistöryhmien, kuten vaikkapa köyhien ja syrjäytyneiden kohdalla.

”Ajattelemme enemmistöä joukkona yksilöitä, mutta vähemmistöjä massan edustajina, jotka ovat keskenään samanlaisia. Tämä näkyy niin yhteiskunnan palveluissa kuin elokuvissa tai tv-ohjelmissa”, Leinonen sanoo.

Näe potentiaali ja kirjaa myös hyvä

Tawast ja Leinonen haluavat kirjallaan kertoa sosiaali- ja vammaispalveluiden työntekijöille, kuinka merkityksellistä on, että ammattilaiset näkevät yksilön eivätkä ihmistä vain jonkin ryhmän edustajana.

”On tärkeää, että työntekijä näkee yksilön potentiaalin. Asiakkaalle merkitsee valtavasti, että hänet nähdään kykenevänä, tavallisena ihmisenä, jolla on paljon mahdollisuuksia”, Leinonen sanoo.

Kirjassaan Leinonen ja Tawast tuovat esiin muutamia hyviä käytäntöjä, joiden merkitys asiakkaiden näkökulmasta on iso. Yksi niistä on arvostava dokumentointi eli tapa, jolla ammattilainen tarinallistaa toisten ihmisten elämää.

”Olisi tärkeää löytää kirjattavaksi aina myös myönteisiä asioita ja kehitystä. Se parantaa asiakkaan ja ammattilaisen vuorovaikutusta eikä maksa mitään”.

Traumainformoitu työote ei myöskään vaadi rahaa, vaan oivaltamista. Sen tiedostamista, millä tavalla asiakkaan kanssa toimitaan ja kuinka hänelle ja hänestä puhutaan.

”En itse esimerkiksi halua puhua lapseni vaikeuksista ammattilaisen kanssa silloin, kun lapsi on paikalla. Hoitolaitoksissa puolestaan tulisi aina pyytää lupa koskea asiakasta. Tämä ei ole aina selvää kaikille”, Tawast sanoo.

Tawastin toivelistalla on myös omatyöntekijä, joka vastaisi kaikesta hoivaan ja tukiin liittyvästä organisoinnista. Silloin lapsen vanhemmat saisivat olla vanhempia ja keskittyä omiin töihinsä.

”Byrokratian perässä juokseminen on oma työnsä. Pitääkö jokaisen vanhemman erikseen opiskella vaikkapa vammaisen lapsen vanhemmuuden byrokratian oppimäärä? Se on hoivatyötä, jota kukaan ei näe. Asioiden hoitaminen sujuisi niihin valmiiksi perehtyneeltä ihmiseltä paljon tehokkaammin kuin vanhemmilta”.

Kyvykkyyden vaatimuksia voisi löysätä

Kirjailijoiden mukaan suomalainen asenneympäristö tarvitsevuutta ja tuen tarvetta kohtaan on ankara. Meidän tulisikin yhteiskuntana ottaa rauhallisemmin ja löysätä kyvykkyyden vaatimuksia. Ajatus hoivan ja avun tarpeesta korjattavana ja poikkeuksellisena asiana on Tawastin mukaan pötyä. Suhtautumista hoivaan pitäisikin muuttaa.

”Jokainen ihminen tarvitsee hoivaa ja muita ihmisiä. Silti emme yhteiskuntana myönnä sitä ja tukijärjestelmiemme tavoitteena on palauttaa ihmisen kyvykkyys ja poistaa hoivan tarve”

Monessa tilanteessa tuon tavoitteen saavuttaminen on mahdotonta. Tämän ristiriidan keskellä eläminen on raskasta niin kansalaiselle kuin sosiaalialan ammattilaiselle.

”Haluaisin nähdä sellaisen yhteiskunnan, jossa sosiaalityöntekijä voisi tehdä päätöksiä yhden ihmisten kannalta parhaalla mahdollisella tavalla”, Leinonen sanoo.

Kohti huolenpitosiirtymää

Vanhenevana kansakuntana hoivan kysymykset ovat Suomessa koko ajan yhä isommassa roolissa ja niistä puhutaan paljon julkisuudessa. Näkökulma on usein kriisikeskeinen: rahat ovat loppu, työntekijöistä on pulaa ja palveluiden laatu on heikko. Miten tästä tilanteesta voisi päästä eteenpäin?

Tawast ja Leinonen ehdottavat yhdeksi ratkaisuksi huolenpitosiirtymää. Käsite esitellään ajatushautomo Demos Helsingin vuonna 2023 tekemässä Hoivan uusi aika -julkaisussa, joka etsii keinoja päästä hoivakriisistä eteenpäin.

Huolenpitosiirtymää voi verrata vihreään siirtymään. Samalla tavalla kuin teollisuuden on siirryttävä vihreämpiin energiamuotoihin turvatakseen oman ja maapallon tulevaisuuden, myös hoivaa on ajateltava ja tuotettava uudella tavalla.

”Keskeistä on ajatus siitä, ettei haavoittuvaisuus ole poikkeama vaan uusi normaali. Huolenpitosiirtymä uudistaisi yhteiskuntaa perinpohjaisesti. Myös koko talousjärjestelmä voitaisiin järjestää toisin, hoivaan perustuvan talousjärjestelmän mukaisesti”, Tawast sanoo.

Jos talousjärjestelmän muutos kuulostaa kaukaiselta ja utopistiselta todellisuudelta, Tawast kehottaa kokeilemaan hoivaavamman arjen toteuttamista vähitellen.

”Omaa sisäistä puhetta on vaikea muuttaa, mutta yritän sitä siitä huolimatta. Sen sijaan, että ajattelen ansaitsevani päiväunet kovan työnteon jälkeen, yritän ajatella, että nyt menen nukkumaan, koska olen väsynyt”, Tawast sanoo.


Teksti: Anna Niemelä

Kuva: Tammi